Kun on tullut tänne blogiin vähän muitakin asioita, kuin kakkuja laitettua, niin haluan kertoa myös tämän.
Meidän 12-vuotiaalle rottweiler-narttu Wilmalle jouduttiin tänään antamaan se viimeinen piikki. Alkoi tässä kesän aikana mennä vähän huonompaan kuntoon, ilmestyi outo patti kylkeen, hengitys oli raskasta ja käveleminenkin tuotti välillä vaikeuksia. Lääkittiin ensin, mutta ei auttaneet ja nyt kun muutamana päivänä jätti jo osan ruokaakin syömättä, niin se oli selvä merkki, että kaikki ei tosiaankaan ole kunnossa.
Syöpää lääkäri epäili, kun oli niin monia siihen viittaavia oireita.
Olin pahimpaan jo ehtinyt varautua tässä muutaman viikon aikana, mutta kyllä se lopullinen päätös piikistä oli silti NIIN vaikea tehdä. Olihan Wilma periaatteessa meidän perheen ensimmäinen lapsi, ylioppilas "lahjaksi" koiran aikanaan saimme. Ja kun Wilma oli niin ihana koira, viisas ja fiksu, vaikka emme sille mitään koskaan erityisemmin opettaneetkaan. Ja pienenä kulki aina meidän mukana kaikkialla.
Kyllä varmasti vielä monesti tulee Wilman pedin paikkaan katsottua, että missä se koira on.
Hautasimme Wilman tontillamme olevaan "pikkumetsään". Oli Wilmalle aika mieluinen paikka. Silloin kun oli vielä paremmassa kunnossa, niin useasti "karkasi" metsään tonkimaan ja haistelemaan. Tyttöjen kanssa vietiin vielä kukkia haudalle. Lauri ei vielä oikein asiaa ymmärtänyt, sanoi vaan nyt illalla, että hän haluaa Wilman kävelevän vielä itse. (Näki, kun kannoimme koiran hautaan)
Pitää ajatella, että tämä oli koiran parhaaksi, ettei joutunut kauheasti kärsimään. Mutta kyllä se silti aika koville ottaa...
Meidän 12-vuotiaalle rottweiler-narttu Wilmalle jouduttiin tänään antamaan se viimeinen piikki. Alkoi tässä kesän aikana mennä vähän huonompaan kuntoon, ilmestyi outo patti kylkeen, hengitys oli raskasta ja käveleminenkin tuotti välillä vaikeuksia. Lääkittiin ensin, mutta ei auttaneet ja nyt kun muutamana päivänä jätti jo osan ruokaakin syömättä, niin se oli selvä merkki, että kaikki ei tosiaankaan ole kunnossa.
Syöpää lääkäri epäili, kun oli niin monia siihen viittaavia oireita.
Olin pahimpaan jo ehtinyt varautua tässä muutaman viikon aikana, mutta kyllä se lopullinen päätös piikistä oli silti NIIN vaikea tehdä. Olihan Wilma periaatteessa meidän perheen ensimmäinen lapsi, ylioppilas "lahjaksi" koiran aikanaan saimme. Ja kun Wilma oli niin ihana koira, viisas ja fiksu, vaikka emme sille mitään koskaan erityisemmin opettaneetkaan. Ja pienenä kulki aina meidän mukana kaikkialla.
Kyllä varmasti vielä monesti tulee Wilman pedin paikkaan katsottua, että missä se koira on.
Hautasimme Wilman tontillamme olevaan "pikkumetsään". Oli Wilmalle aika mieluinen paikka. Silloin kun oli vielä paremmassa kunnossa, niin useasti "karkasi" metsään tonkimaan ja haistelemaan. Tyttöjen kanssa vietiin vielä kukkia haudalle. Lauri ei vielä oikein asiaa ymmärtänyt, sanoi vaan nyt illalla, että hän haluaa Wilman kävelevän vielä itse. (Näki, kun kannoimme koiran hautaan)
Pitää ajatella, että tämä oli koiran parhaaksi, ettei joutunut kauheasti kärsimään. Mutta kyllä se silti aika koville ottaa...
Kommentit